Thursday, September 22, 2016

Ajokortti-trilogian viimeinen osa

Saatuani kirjallisen ajokokeen kunnialla suoritettua pitikin sitten tarttua härkää sarvista ja varata aika ajokokeeseen. Päätin, että en enää matkusta puolen tunnin päähän Whittieriin, vaan varasin ajan paikalliseen West Covinan DMV:hen. Sitten "unohdin" koko asian, eli pyrin aktiivisesti olemaan ajattelematta ajokoetta. Minulla on tapana hermoilla todella paljon, jos tiedän, että minua testataan.

Ajokokeen päivänä hajoilin koko aamupäivän, sillä minua jännitti. Aika monet suomalaiset ovat valittaneet, etteivät läpäise koetta ensimmäisellä kerralla ja kuinka DMV:n tarkistajat kiusaavat maahanmuuttajia. Minunhan piti tämä ajokoe suorittaa jo vuosi sitten, se oli ekana hoidettavien asioiden listalla. Minua myöskin nolotti, sillä anoppi oli sanonut jo vuosi sitten, että tämä kannattaa tehdä heti. Niinpä minä nohevana miniänä soitan vuoden kuluttua, että nyt olen menossa ajokokeeseen ja tarvitsen esiliinan itselleni. Pisteet kotiin. Onneksi anoppi ei maininnut asian viivästymisesti ja yritti lohduttaa, että ajan paremmin kuin tyttärensä eikä häntä pelota minun kyydissä ollenkaan. Ystävällisesti valehdeltu!

DMV on tunnetusti hitaanlainen laitos, joten vaikka aikani oli varattu kello 15:20, olin paikalla 15:05, ajokokeeseen pääsin jotain kello 16:15 aikoihin. Luojan kiitos anoppi ehti neuvoa minulle käsimerkit, sillä niitä en enää muistanut. Niinpä nohevana esittelin vilkun toimintaa ja osoitin mistä namikasta menee valot ja mistä hätävilkut ja sitten meinasi mennä sormi suuhun ja hikikarpalot kihosivat ohimoille.

- And then the defroster (näin kuulin)?
- Pardon?
- The defogger.
- ... I don't know what that is. Do cars even have that? What does it do?

Kyseessä oli siis etutuulilasin lämmitin/puhallin. Tästä ei onneksi merkattu virhettä, koska tiesin kyllä missä se on kunhan ensin sain selvää, että mistä on kysymys. Sitten piti lähteä ajamaan. Ajoin yltiövarovaisesti ja tästä minulle merkattiinkin pari virhettä (driving too slow), sen lisäksi että unohdin pyöritellä päätä aina kaikkia peilejä tarkistaessani, joten minulle merkattiin peräti kahdeksan virhettä (not checking traffic). Loppujen lopuksi selvitin kokeen kahdellatoista virheellä, kun 15 saa olla. Kiitos pelsepuuppi tästä!

Itse koe ei ollut erityisen vaikea, ajelimme pääsääntöisesti residential alueilla, enkä joutunut esittelemään kolmen pisteen käännöstä tai taskuparkkia. Peruuttaessa ilmeisesti tein jotain väärin, en tosin ymmärrä mitä. Vaikka tarkastaja ensin väitti, ettei aio puhua kokeen aikana, hän alkoi kuitenkin jutustella hyvin pian niitä näitä. Kyseli Suomesta, ja vaimosta ja mitä itse teen täällä Yhdysvalloissa. Hän kertoili omasta Ebay-sivubisneksestään ja miten aikoo jäädä 12 vuoden päästä eläkkeelle, juttelimme vähän työllistymisestä ja vitsailin siitä miten olen kauhea pelkääjänpaikan kakkoskuski (valitan aina vaimolle liian ärhäköistä kaistanvaihdoista).

Sain nuhteet varovaisesta ajotyylistä, sillä hitaasti ja varovaisesti ajaminen voi johtaa paikallisen väestön rattiraivoon ja se voi olla minulle itselleni jopa hengenvaarallista (tyypillistä amerikkalaista retoriikkaa). Yritin selittää miksi hidastin koulualueella (lapsia ei ollut välittömästi näkyvissä, mutta koulun edessä oli paljon autoja parkissa, joten minun logiikallani lapsia olisi ihan hyvin voinut olla syöksymässä tielle yllättäen). Tämä kelpasi selitykseksi, mutta sanoin silti harjoittelevani itevarmempaa ajotyyliä. En kertonut, että toinen syy miksen kiihdyttänyt nopeasti liikenteen tahtiin oli se, että säikähdin eteen kurvannutta poliisiautoa, koska poliisiauto = välitön stressireaktio teenköhän jotain laitonta nyt tulee sakot apua auttakaa.
Vielä tiskin kautta hakemaan väliaikainen ajokortti ja soronoo, se oli siinä.

Juhlistimme tilaisuutta hampurilaisilla The Habitissa ja kakuilla 85C Bakerysta.

Tuesday, September 20, 2016

Ajokortilla sittenkin parempi

Krediitti Disney

Tie tosiaan nousi vastaan kun piti ilmoittautua webbikurssille, mutta kurssille ilmoittautuakseen oli oltava hallussa Kalifornian ajokortti. Eipä siinä auttanut nokan tuhinat, vaan korttia lähdettiin hakemaan.

DMV Whittier, ensimmäinen näytös.
Varasin ajan kirjalliseen kokeeseen, valmistauduin huolellisesti DMV:n testikokeiden ja netissä luettavissa olevan oppaan avulla ja olin omasta mielestäni ihan iskukunnossa kun kirjalliseen kokeen päivä saapui. Ajelin puolen tunnin päähän Whittieriin, sillä se sai paremmat arvostelut kuin 10 minuutin päässä oleva West Covinan paikallistoimisto.

Paperit tiskiin. Minua auttaa ystävällinen nuori naishenkilö. Hän kyselee Proof of Residencen perään. Ai minkä? Nettisivuille ei ole päivitetty heinäkuun alussa voimaantullutta säännöstä, joka vaatii kaikilta uuden ajokortin hakijoilta todistusaineistoa osavaltiossa asumisesta. Nainen on tosi pahoillaan, hän tietää, että nettisivuilta tätä tietoa ei ole saatavissa ja ymmärtää, että tämä tulee ihan oikeasti uutisena minulle. Hän lupaa säilyttää tämänpäiväisen koeaikana, voin tulla takaisin papereiden kanssa ja he ottavat minut kokeeseen.

DMV Whittier, toinen näytös.
Ajan puoli tuntia kotiin ja kerään listan mukaisia dokumentteja. Kirjeitä valtiolta, avioliittotodistus, vuokrasopimus. Ajan puoli tuntia takaisin Whittierin DMV:hen, saan vuoronumeron ja käyn odottamaan. Palvelu on DMV:ksi kai aika jouhevaa, sillä odotan korkeintaan puoli tuntia, kunnes numeroni kutsutaan. Luukulla odottaa laitettu naishenkilö. Hän ottaa paperini vastaan. Tätä ei tarvita, saan avioliittotodistuksen takaisin. Tämä ei kelpaa, siinä on mustekynällä sutattu osoitteen päälle (kiitti vuokranantaja), olisiko muuta? No en ottanut neljää todistetta, kun pyydettiin kahta. Nainen voivottelee epäsympaattisesti ja toteaa, että onhan tämä harmillista, varaanko uuden ajan? Varaa vaan. Menen autooni istumaan, tirautan muutaman äkäisen kyyneleen. Ei voi olla totta. Miten voikin olla, että sahaan puoli päivää edestakaisin, enkä saa mitään aikaiseksi.

Sitten sisuunnun. Tarkastan hyväksyttyjen dokumenttien listan. Avioliittotodistus on siellä ihan selvästi listattuna, niinkuin on valtiolta saadut kirjeetkin. Marssin takaisin sisään ja kysyn, miksei todistukseni muka kelpaa. Ystävällinen nainen infossa ei ymmärrä miksei kelpaisi. Soitetaan pari puhelua. Jonon ohi luukulle. Uudella luukulla on Zootropoliksesta temmattu laiskiainen. No ei ole oikeasti, mutta työtahti kuitenkin täsmää. Hän kuitenkin hyväksyy dokumenttini ja paperini ja pääsen vihdoin kirjalliseen kokeeseen.

Ensin kuva. Siitä tulee useamman tunnin hikoilun ja stressituskan tuloksena aivan kauhea. Ihan sama. Kokeessa tulee yksi virhe. Varaan ajan ajokokeeseen, nyt siihen pahamaineiseen West Covinan DMV:hen (koska en perkules enää aja tämän takia Whittieriin). Siitä kerron seuraavassa julkaisussa. Stay tuned.

Thursday, September 15, 2016

Miksi kirjoitan niin harvoin?


Masennus on aiheena sellainen, mistä ei ole erityisen seksikästä blogata, eivätkä ihmiset välitä siitä lukea, koska se on niin pirun ankeaa ja harmaata. En tosin voi sanoa, että olisin masentunut. Minulla ei ole virallista diagnoosia, sillä en yksinkertaisesti suostu menemään lääkärille juttelemaan siitä, miten mikään ei tuo minulle kestävää tyytyväisyyden tunnetta ja miten päiväni kuluvat sohvannurkassa katatonisesti lojuen. Osittain minua ei huvita keskustella lääkärin kanssa siksi, että tiedän ihan hyvin miten tästä suosta pääsee ylös vain omalla työllä, ei täältä kukaan voi tulla ihmistä pois nostamaan. Toisekseen siksi, että en suurin surminkaan haluaisi Big Pharman asiakkaaksi napsimaan ahdistukseen ja masennukseen omia lääkkeitään, ja sitten lääkitsemään vielä niiden lääkkeiden sivuvaikutuksia lisälääkkeillä. Särky-, ehkäisy- ja allergialääke riittää juuri nyt, kiitos.

Ongelma ei ole niinkään siinä, ettei olisi mitään mistä kirjoittaa. Pyrimme tasaisesti tekemään ainakin kerran viikossa jotain vähän arjesta poikkeavaa hauskaa. Lenkkeilemme kukkuloilla, käymme elokuvissa tai ostoksilla (inhoan nykyään ostoksilla käymistä, johtunee kroonisesta työttömyydestäni ja siitä, että pankkitilini numero kutistuu tasaisen tappavaa tahtia), ulkona syömässä, tapaamassa ystäviä (Julian) tai sukulaisia (myös Julian). Käymme tapahtumissa ja farmer's marketeilla.

Ongelma on siinä, että pääsääntöisesti mikään ei tunnu miltään pitkällä aikatähtäimellä. Elokuvissa käyminen on toki miellyttävää siinä hetkessä, mutta apatia valtaa mielen verrattain nopeasti. Tapahtumat ovat jännittäviä juuri silloin, ei sen jälkeen. Minua väsyttää jatkuvasti. En jaksa nousta autoon ja ajaa kymmentä minuuttia kuntosalille. Ei huvita. Mieluummin makaan tässä. Ja samalla tiedostan, että mitä pidempään makaan tässä, sen vaikeammaksi minkään tekeminen tai tunteminen tulee.

Syyllisyydentunne vaivaa. Saako maahanmuuttaja ekspatriaatti edes olla masentunut? Suomesta on turha hakea sympatiaa, sillä perinteinen suomalainen lähestymistapa on, että "kikkelis kokkelis, mitäs läksit, oma vika" ja juuri nyt ei ole resursseja torjua lällättäjiä. Saako silloin muka masentua, kun toteuttaa pitkäaikaista unelmaa oman elämänkumppanin kanssa asumisesta? Elämä on auvoista ja täynnä jännittäviä seikkailuja! Miten se sellainen muka masentaa? Ei kai loputon auringonpaiste ja helle voi masentaa? Räntäsade masentaa, ei aurinkoinen kesäsää vuoden ympäri!

Päivät ovat erilaisia ja täynnä uusia mahdollisuuksia oppia, tutustua, tutkia ja oivaltaa, mutta minun tunnetilani ovat tasaisen harmaata liisteripuuroa. Siksi minä kirjoitan niin harvoin. Koska minusta tuntuu tasaisen tappavasti ei yhtään miltään.

Thursday, September 1, 2016

Tylliunelmaa



Nyt ne tulee-- no, ne häät!



Viikko Suomessa huipentui vihkimiseen Taidemuseo Onnissa ja hääjuhlaamme Joensuun Teatteriravintolan lasiterassilla. Viikkoon mahtui kaikenlaista säätöä ja vääntöä, stressiäkin. Muunmuassa häiden aamuna olin niin hajalla ja stressaantunut, että totesin valokuvaajalle, etten välitä millaisia kuvia otetaan ja että häät ovat ihan turhanpäiväistä teatteria. Onnekseni voin kertoa, että tämä ajatus suli pois päivän mittaan, kunhan sain itse keskittyä lähinnä laittamaan itseni vihittävään kuntoon enkä enää ollut puhelinkeskuksena organisoimassa kymmenpäistä apulaisjoukkoa (joita ilman ei hääpäivästä olisi tullut taas yhtään mitään, kaikille mukanaollelleille enemmän ja vähemmän vapaaehtoisille niin iso kiitos, että housut ratkee).

Hiukset kestivät 10m/s puuskaisesta tuulesta huolimatta koko päivän, mikä oli itsessään aika hämmästyttävää. Kiitos Indin Piia.



Hääseremonia oli kerrankin sopivan lyhyt. Kaunis häämarssi soi jousikvartetin soittimista pakahduttavan juhlallisesti. Morsiustytöt ensin, sitten kaaso, toinen kaaso, tulee tauko sillä kolmas kaaso on heittäytynyt liukkaalla lattialla selälleen juuri ennen ovista astumista. Vien hautaani tämän näyn, kaikkia meitä naurattaa kamalasti kun kaason jalat ja kädet vispaavat ilmassa ja helmat liehuvat. Lopulta pääsemme kaikki sisään juhlasaliin. Itseräätälöity vihkikaava kesti vain 10 minuuttia osittain siksi, että kaavailtua laulunumeroa ei tullutkaan, sillä viimeinen kaaso oli liian tunnekuohun vallassa laulaakseen mitään. Isäni toimitti vihkijän virkaa, me viitoimme jatkamaan. Siirryimme seuraavaan ohjelmanumeroon, eli sormusten vaihtoon. Hetken hiljaisuus.
"Iskä nytkö?"
- Nytkö mitä?
"Saako suudella morsianta, sanotko you may kiss the bride?"
Isossa juhlasalissa on muuten ihan turhaa kuiskailla, kyllä kaikki kuulevat mitä siellä kaaren alla keskustellaan.
Vihkikaavaa kehuttiin jälkikäteen ihan meidän näköiseksi. Ai, vähän hajanaiseksi ja kaikinpuolin improvisoiduksi? No, kuvaavahan se on!



Yritämme poistua hevoskyydillä vihkimisen jälkeen. Missä kaasot on? Missä isä? Minun laukkuni on hävinnyt, enkä ole vielä maksanut tilavuokraa (se onneksi hoitui sitten myöhemmin), tietääkö kukaan miten vieraat ohjataan juhlapaikalle? No, me lähdetään joka tapauksessa. Hevoskyyti vie meidät läpi Joensuun rumimpien korttelien kohti satamaa. Kadulla muutamat tallaajat pällistelevät, hymy irtoaa tasan yhdeltä. Ehkä auto olisi ollut parempi vaihtoehto. Onneksi hevosen kavioiden kopina on rentouttavaa, ei sada ja on niin lämmintä, että vilttiä ei tarvita (ei sitä nimittäin ole kyydissä). Otamme muutaman kuvan hevosen kanssa, hevoselle maistuisi minun tyllipukuni. Hyvä polle!



Itse juhlallisuudet sujuvat vain muutamalla hikkauksella, aikataulu venyy sillä vieraat viihtyvät hyvin keskenään ja meidän valokuvaus meinaa unohtua kokonaan. Teatteriravintolan tarjoilut ovat erinomaiset ja palvelu todella ystävällistä ja asiantuntevaa sekä suomeksi, että englanniksi. Vieraamme olivat todella otettuja siitä, että erityisruokavaliot oli otettu huomioon. Mekkoni käy kireäksi alkupalapöydän jälkeen, mutta koitan väkisin syödä kaikkea. Liian hyvää hukkaanheitettäväksi!



Ehdottomaksi kohokohdaksi on muuten nostettava Polaroid-vieraskirja. Vierailla tuntui olevan todella hauskaa Instax-kameroiden kanssa ja filmikin käytettiin viimeiseen kuvaan saakka. Meistä on ollut todella hauskaa katsella kaikkien polaroid-kuvia kirjasta ja onneksemme myös saimme huomata, että kaikista vieraista on kuva kirjassa. Suosittelen tätä lämpimästi! Kyseessä ei ole maksettu mainos, mutta ps Fujifilm, meitä saa sponsoroida lisäfilmillä, vink vink.

Illanmittaan saamme kvartetilta tunnelmamusiikkia, ystäväni esiintyy kvartetin seurana huilulla ja saksofonilla (aivan ihanaa!) ja me joudumme nolosti heilumaan kaikkien eteen, sillä kumpikaan meistä ei osaa tanssia, ja en ehtinyt pyytää kaasoilta apua mekon helman nostamiseen. Yllätysmomenttina molempien morsianten ryöstö, omansa sai takaisin lausumalla suomenkielisiä sanoja, kuten perinteikäs ÄIMÄNKÄKENÄ, ja kääntämällä niitä englanniksi "Lentokonesuihkuturbiiniapumekaanikkoaliupseerioppilas" ei halunnut kääntyä, kilautin vieraspöytään apuja ja nolasin itseni kääntäjäystävieni edessä. Onneksi heltyivät, ja saimme toisemme takaisin.


Juhlat sujuivat mielestäni hyvässä ja lämpimässä hengessä, jopa iäkkäät isovanhempani viihtyivät iltamyöhään asti ja lopulta vietimme kello 22-24 välisen ajan hyvästellen hitaasti poistuvia vieraitamme. Oli mukavaa saada lohkaistua rauhoitettu hetki kaikkien hyvästelyyn ja sanojen vaihtoon, sillä itse juhlan aikana tuntui pääsääntöisesti siltä, että kenellekkään ei ehdi puhua mitään. Lahjapöytä oli jo korjattu kasaan ehtiessämme sen luoksen, joten kortit ja lahjat olivat jo aika sekaisin. Kiitämme siis tasapuolisesti kaikki ihanista ja ajatuksella annetuista lahjoista näin julkisesti.

Kello oli 2.00 kun olimme purkaneet itsemme mekoista ja hiuksista ja käyneet pikaisessa suihkussa.
Hyvä olo. Vaikka päivä ei ollut täydellinen, ja aika harvoin häät varmaan ovat, niin kyllä meillä oli ihan kymppiolo. Meidän näköiset, hieman sekalaiset, hyvät juhlat.

 Kiitos kaikille mukanaolleille. Kaikkein tärkeintä oli nähdä, kuinka paljon meidän ympärillä on ihania rakkaita ihmisiä, joille me ollaan tärkeitä just tämmöisinä, sekalaisina, hassuina, niinkuin me ollaan.

Pus.

Disclaimer: Postauksessa on käytetty pääsääntöisesti vieraiden ottamia kuvia, sillä emme ole saaneet ammattikuvia vielä ja kumpikaan meistä ei koskenutkaan puhelimeen tai kameraan koko päivänä.